No nyt se sitten onnistui, tuo kaikkein tärkeimmän koirakaverin tutustuttaminen. Eli kyseessä on äitini  suomenlapinkoira, Lyyli. Tärkein siksi, että olemme vuoroin hoitaneet toistemme koiria kun toinen on matkoilla. Tai koiran kanssa lenkkeillessä on helppo poiketa äitini luokse kylään. Jo aiemmin kävin Ellin kanssa Lyyliä katsomassa, mutta koska Lyyli raivosi silloin hurjana Ellille, emme uskaltaneet päästää niitä yhteen. Mutta eilen äitini oli tulossa kylään juuri kun olimme Ellin kanssa lähdössä ulos. Hän oli sitomassa Lyyliä kiinni kaivonkannen tolppaan ja ehdotti, että kävisimme vähän kävelemässä koirien kanssa. Hän otti Ellin ja minä Lyylin, sillä arvelin, että Lyyli vetäisi äitini kumoon, kun halusi niin innokkaasti Elliä katsomaan. Aluksi pakotin Lyylin kulkemaan kunnolla ja kun se onnistui päästimme koiria varovasti haistelemaan toisiaan. Käänsin aluksi Ellin peräpäätä Lyyliin päin ja Elli antautui matalana.

Lyyli

Palailtiin sitten takaisin ja menimme sisälle, Lyyli pääsi myös. Kaikki sujui hyvin, kyllä huokaisin helpotuksesta ja äitini myös. Elli kuikki aluksi varovasti Lyyliä köökin penkin alta. Välillä ne nuuhkivat toisiaan ja Elli antautui heti matalana ryömimään. Jos Lyyli meni toiseen kamariin, niin Elli meni perässä, mutta kun Lyyli kääntyi niin Elli juoksi vauhdilla karkuun ihmisten jalkoihin. Elli kiinnosti kovasti Lyyliä ja Lyyli Elliä. Nyt täytyy sitten vaan usein vierailla toistemme luona koirien kanssa, että tuttavuus pysyy hyvänä niiden välillä. Tässä vielä kuvasarjaa:

Turvallisesti penkin takana.

Matalana.

Vähän rohkeammin.

Lyyli tutkii tarkkaan Elliä.

Molemmat nuusaa.

Väsy iski kun Lyyli lähti. Päänalusena lempilelu, "mäyrännahka".