Sunnuntaiaamulla lähdimme Toukarille ukon lapsuudenmaisemiin metsäiselle lenkille. Lähdimme ensin pientä metsätietä pitkin josta kurvasimme luontopolulle tai olisko ollut pururadan tapainen. Sen kuljettuamme tulimme lähelle lapsuudenkotia josta jatkoimme matkaa Korven monttujen suuntaan. Menimme vielä siitäkin vähän eteenpäin ja palatessamme takaisinpäin ukko tokaisi siinä olevan Yrkänkallion (Yrjön-). Vaikka olin jo puolikuollut niin sanoin hänelle, että kiivetään vaan sinne ylös, se tekee hyvää mun reisilihaksille! Siis mille lihaksille - läskiksille, piti sanoman. Eikun varovasti lahon sillan yli ojan ja kiipeämään Yrkkää ylös - lääh puuh, LÄÄH - PUUH. Henki meinas loppua heikkokuntoiselta, mutta pääsinhän minäkin lopulta ylös. Ylhäällä oli pakko hetki vetää henkeä. Muistan kyllä että nuorena käytiin miehen veljen tytärten kanssa joskus laskemassa siellä pulkkamäkeä, mutta olikos se niin jyrkkä. Siis Jyrkkä-Yrkkä. Isäntä kysyi, että laskeudutaankos samaa tietä alas. Minä tyhmänä siihen, että eikös tuolta nyt pääse edestäpäinkin sinne tielle takaisin. Muistelin, että joskus oltais sieltä menty. Siispä jatkoimme eteenpäin. Tyhmä minä. Sadekausi oli tehnyt tehtävänsä ja metsä oli muuttunut vetiseksi, lähes suoksi. Siis rämmeimme siellä litimärässä metsässä, kunnes saimme vähän kovempaa maata jalkojen alle. Onneksi isäntä käski laittaa saappaat jalkaan, kun itse meinasin laittaa lenkkarit. Saappaat kun ei ole kovin hyvät lenkkeillessä. Elli kuitenkin selvisi hienosti reissusta, vaikkakin se oli ihan litimärkä kun ihmistenilmoille saavuttiin.

Onkohan siinä pupu mennyt?

Mielenkiintoista - puuhun halajava hauva!

Vauhtia, vauhtia - arriva, arriva!

Ilmojen haltijat olivat suosiolliset.

Jotkut ne vaan kulkee edellä, kameran kanssa sähläävät on perässähiihtelijöitä!

Jyrkkä-Yrkkä.